|
Anatolian Suuri Jumalatar |
Maanviljelys sai alkunsa Lähi-Idässä, jossa ihmiset jalostivat villivehnän, ohran ja muita viljakasveja runsaasti satoa tuottaviksi lajikkeiksi. Samaan aikaan kesytettiin myös ensimmäsiset kotieläimet, koira, lammas ja porsas. Ihmiset luopuivat vähitellen liikkuvasta elämästä rakentaen pysyviä asumuksia ja kyliä. Kylät kasvoivat kaupungeiksi, ja maanviljelyksen ja karjanhoidon oheen syntyi muita elinkeinoja kuten käsityötuotanto ja kauppa.
Suurin esiinkaivettu neoliittisen ajan kaupungeista on Çatal Hüyük, jonka asukasluvuksi arvioidaan 7,000. Se sijaitsee Anatoliassa, nykyisen Turkin ylätasangolla. Anatolia = Ana dolu = monen äidin (maa). Kaupungin menestyksen arvellaan osittain johtuneen sen edullisesta sijainnista lähellä Hasan Dag tulivuorta, jonka luota saatiin obsidiaania. Obsidiaani on vulkaanista lasia, jota ennen metallien keksimistä käytettiin veitsien raaka-aineena ja siitä voitiin myös valmistaa peilejä. Çatal Hüyük oli siis kauppakeskus, jossa asuttiin noin tuhannen vuoden ajan. James Mellaart suoritti 1960-luvun alussa kaivauksia sekä Çatal Hüyükissa että toisessa kaupungissa Hacilarissa. (Mellaart et al 1989, Wenke 1990, Gimbutas 1991, Lerner 1986) Kaivauksia on jatkettu vasta 1990-luvulla, kun osa alueesta on jo ehtinyt tuhoutua. Varhaisimmat kerrokset ajoitetaan korjatun radiohiiliajoituksen mukaan 7250 eaa ja viimeisimmät 6150 eaa. Kaupungin paikalla oli ollut asutusta jo paljon aikaisemminkin, joten kaivausten perusteella on voitu seurata kulttuurin kehitystä maanviljelyksen aivan alkuajoista lähtien.
Pääelinkeinoina olivat yksinkertainen maanviljelys ja karjanhoito. Asumukset oli rakennettu tiiviisti yhteen ja niihin mentiin sisään katon kautta. Asumusten välissä oli lukuisia pyhäkköjä (ainakin 40 on kaivettu esiin), joiden seinät oli koristeltu mustin ja punaisin maalauksin. Näistä jokainen oli erilainen, ja yhtä huonetta on arveltu käytetyn synnytyssalina. Maalaukset keskittyivät elämän ja kuoleman ja hedelmällisyysteeman ympärille, ja ne kuvaavat naiskeskeistä uskontoa. Maalaukset oli uusittu moneen kertaan, ehkä seinien maalaus oli osa uskonnollista rituaalia tai tilan uudelleenpyhitystä. Monissa maalauksissa esiintyy härkiä, naisia synnyttämässä tai ratsastamassa leopardilla. Muita usein toistuvia symboleja ovat rinnat ja kädenpainallukset, joita seinissä on riveittäin, miesten ja naisten sukupuolielimet, häränkallot ja -sarvet ja pässit. Koska tulkinta naiskeskeisestä uskonnosta herättää kiivaita tunteita, on maalauksista tehty myös muita tulkintoja kuin Mellaartin, esim. kiistelty siitä, ovatko rinnat sittenkin pässin kiveksiä, onko synnytykseksi tulkittu tapahtuma todellakin synnytys vai onko lapsena härän pää, tai ovatko vastasyntyneet abortoituja sikiöitä. Vanhimmassa neoliittisen kauden patsaassa on kuvattu rehevä nainen valtaistuimella, molemmilla puolillaan kissaeläin (leopardi tai leijona), ja hänen vatsastaan pilkistää pää. Onko hän synnyttämässä, vai onko kyseessä Kybele-hahmo, villieläinten jumalatar?
Miehiä on kuvattu metsästämässä pukeutuneena leopardinnahkoihin. Kuvissa on petolintuja repimässä kuolleen ruumiin lihaa, mikä ilmeisesti oli tavallinen hautaustapa: ruumiit asetettiin torniin korppikotkien puhdistettaviksi, pää ja muu ruumis erikseen, ja sen jälkeen luut haudattiin talojen lattian alle tai seinään. Esim. Intian Parsit laittavat nykyäänkin kuolleet petolintojen puhdistettavaksi. Useimmat haudat olivat yksinkertaisia, mutta joihinkin oli laitettu muutamia esineitä kuten koruja. Naisten hautoja on löytynyt suhteessa enemmän kuin miesten. Eräästä pyhäköstä löytyi haudattuna kuusi ihmistä, joille oli laitettu enemmän hautaesineitä kuin tavallisiin hautoihin, ja tärkein näistä oli nainen, jonka pään ympärille oli asetettu kolme villikarjun alaleukaa.
Kaivauksia johtanut Mellaart oli vakuuttunut yhteiskunnassa vallinneesta tasa-arvoisesta ja suorastaan matriarkaalisesta hallitustavasta. Tasa-arvoisuutta osoittaa muita komeampien rakennusten ja rikkaiden hautojen puuttuminen. Rauhanomaisuutta taas osoittaa se, ettei maalauksissa esiinny taisteluja, sotia, veriuhreja tai kuninkaita lainkaan, eikä kaupunkia ollut suojattu linnoituksin.
Mellaart on aiheuttanut kiistan myös siitä, muistuttavatko nykyaikaiset turkkilaiset kilim-matot muinaisen Çatal Hüyükin taideperinnettä. Hänen mukaansa Anatoliassa kudotuissa "kilim"-matoissa esiintyvät aivan samat kuviot kuin Çatal Hüyükin seinämaalauksissa, joskus jopa väritystä myöten samanlaisina. (Mellaart et al 1989) Ongelma on siinä, ettei todisteina käytettyjä seinämaalauksia enää ole. Tällä vuosisadalla kudotuissa kilimeissä esiintyy teemoina äitijumalatar, jonka vatsalla on kämmenen kuva tai joka istuu synnyttämässä kahden leopardin välissä. Myös petolintuaihe ja toisiinsa kietoutuvien vastakohtien teema ovat yleisiä. Kuvat ovat abstrakteja, mutta kutojat vielä ymmärtävät niiden merkityksen, koska eräskin kutoja kertoi tutkijalle, että matossa naishahmon alla ovat neljä hänen lastaan. Paikallisissa kansanuskomuksissa on edelleen jäänteitä hedelmällisyyskultista ja Maaemon palvonnasta: paikalla, missä joki pulppuaa vuoresta, käydään rukoilemassa hyvää satoa ja karjan hedelmällisyyttä, ja kiviin ja pensaisiin ripustetaan kangaspalasia.
Anatoliassa on esiintynyt matrilineaalisia yhteisöjä ja
naiskeskeisiä jumalatarkultteja historialliselle ajalle asti. Herodotus kertoo
historiassaan, joka on kirjoitettu 400-luvulla eaa (1972, s.111),
että lyykialaiset, jotka hänen mukaansa alkujaan tulivat Kreetalta, ottivat äitinsä nimen ja
laskivat sukunsa äidin, isoäidin, iso-isoäidin jne. kautta.
Jos nainen sai lapsen orjan kanssa, lasta pidettiin laillisena,
mutta jos vapaa mies sai lapsen ulkomaalaisen naisen tai
rakastajattaren kanssa, lapsi ei saanut kansalaisoikeuksia. Nykyisen käsityksen mukaan Herodotus tulkitsi muuttoliikkeen päinvastaiseksi kuin se
luultavasti oli: Kreeta sai väestöä Anatoliasta. (Manco 2015).
Alkuun
Auringonjumalattaren palvontaa esiintyy Anatoliassa hattien kaupungissa Arinnassa. Gerda Lerner kuvaa (154-157), miten hittiittien valtakunnassa 1700-1190 eaa siirryttiin matrilineaalisesta perimyksestä kruunun periytymiseen isältä pojalle ja miten se heijastui myös uskontoon. Hittiittejä edeltäneessä Hatti-valtakunnassa perimysoikeus oli kuninkaan sisarella, tawanannalla. Kuningas oli naimisissa oman sisarensa kanssa, mikä käytäntö vallitsi myös esimerkiksi varhaisessa Egyptissä ja inkavaltakunnassa. Näin taattiin se, että jumalallinen veri periytyi puhtaana. Sisar oli pääpapitar, joka mm. keräsi verot. Hänen poikansa peri valtakunnan, ja hänen tyttärestään tuli seuraava tawananna. Myöhemmin luovuttiin sisarusavioliitoista, ja perimysjärjestykseksi tuli vallan periytyminen tawanannan veljenpojalle. Hatti-valtakunnassa auringonjumalattaren nimenä oli Wurusemu, hittiit taas käyttivät nimeä Arinnitti. Häntä kutsuttiin myös "Maan auringonjumalattareksi", ja oli näin ehkä yhteydessä Manalan hallitsijaan, Lelwaniin. Kuningas oli hänen pääpappinsa ja kuningatar siis pääpapitar. Anatoliassa palvottiin myös vedestä heijastuvaa auringonjumalaa Estan ja myrskyjumalaa Taru.
Ensimmäinen merkittävä hittiittikuningas Hattusilis I teki vallankaappauksen, määräsi perijäkseen pojanpoikansa ja julisti itsensä pääpapiksi. Hänen tätinsä ei hyväksynyt tätä, ja lopputuloksena oli kuningashuoneen sisäisiä valtataisteluja. Vasta parisataa vuotta myöhemmin perimys isältä pojalle vakiintui lopullisesti, ja tawanannan virka siirtyi ensin kuninkaan tyttärelle ja sitten kuninkaan vaimolle Suppiluliumas I:n määräyksestä. Suppiluliumas myös naitti tyttäriään vasalleilleen, jolloin naisista siis tuli pelinappuloita miesten valtapelissä ja riippuvaisia isistään ja miehistään. Kaksi seuraavaa kuningasta olivat Suppiluliumaksen poika ja pojanpoika, mutta seuranneessa valtataistelussa kuninkaan veli Hattusilis III otti vallan ja kohotti vaimonsa Puduhepan kanssahallitsijakseen.
Kaukasuksella palvotaan aurinkoa vielä nykyäänkin. Elbrus-vuoren lähellä olevassa kylässä saksalainen filmiryhmä kuvasi sekä naisten että miesten rituaaleja 1990-luvulla. Naisten rituaaliin saivat osallistua vain naiset, ja se alkaa sillä, että nainen lypsää lehmän maitoa pyöreän kiven keskellä olevan reiän läpi siten, että auringonsäde osuu maitosuihkuun. Sitten naiset kokoontuvat rukoilemaan ja laulamaan pyhäkkönä käytettyyn huoneeseen, jonka seinälle on ripustettu naruissa näitä pyöreitä kivikiekkoja. Pyöreät kivet symboloivat kohtua, ja koko rituaalin tarkoituksena on kunnioittaa aurinkoa elämän antajana.
Miesten johtamaan rituaaliin sen sijaan osallistuvat kaikki kyläläiset.
He kokoontuvat pyhän männyn luo, siihen on ripustettu härän
sarvekas pää sekä pieniä lasipulloja. Vanha mies kaivaa
männyn juurakosta esiin sinne kätketyt lasihelmet, joista yksi
ripustetaan jokaisen 9 vuotta täyttäneen pojan kaulaan
lisäämään tämän hedelmällisyyttä. Miehet sytyttävät
kynttilät, ja ojentavat puun pyhimykselle, pyhälle
Theodorukselle, kolme pyöreää leipästä pinossa.
Lopuksi pullot murskataan kivellä pahojen tautihenkien hävittämiseksi. Lopuksi vielä uhrataan pässi leikkaamalla sen kurkku auki.
Alkuun
Takaisin Naistutkimus- sivulle
Copyright Jaana Holvikivi
Päivitetty: 25.9.2019