Mahtavat irokeesinaiset

Matroonien valta Perhe-elämää Arkielämä Sodankäynti Maailman luominen
Juhlat ja rituaalit Tietäjät Eurooppalaisten valloitus Irokeesiyhteiskunnan tuho Lähteet

Johdanto

Kesäkuussa 1990 osallistuin kansainväliseen naistutkimuskonferenssiin New Yorkissa. Päättäjäisjuhliin oli kutsuttu esiintymään ryhmä alueen alkuperäisasukkaita, irokeesinaisia. He tekivät lähtemättömän vaikutuksen maanläheisyydellään: yhtäkkiä maailman juppipääkaupungissa lavalle astui viisi luonnollista ja koristautumatonta naista farkuissa ja teepaidoissa. He olivat pitkiä, raskasrakenteisia ja kiireettömiä. Heidän rytmikkäät, yksitoikkoiset laulunsa ilmaisivat voimaa ja sitkeyttä. Tajusin, että jolleivät eurooppalaisten taudit olisi niin rankasti karsineet intiaaniväestöä, tuskin mikään muu olisikaan näiden naisten edeltäjiä lannistanut.

Kun nykyaikana kirjoitetaan Pohjois-Amerikan intiaaneista, heitä mielellään luonnehditaan historiallisiksi häviäjiksi. Oikeudenmukaisempaa olisi sanoa, että he ovat sittenkin suuria selviytyjiä ja sopeutujia. Vuosisatoja kestäneestä järjestelmällisestä tuhopolitiikasta huolimatta on intiaanikulttuuri kokemassa uutta nousua Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Yhdysvaltain intiaanien huono onni kääntyi aika odottamattomalla tavalla muutama vuosi sitten. Intiaanit oli viime vuosisadalla siirretty joutomaa-alueille "itsehallinnollisiin" reservaatteihin. Ne olivat lohduttoman köyhiä, alkoholismin ja työttömyyden vaivaamia. Kun intiaanijohtajat vuonna 1988 saivat oikeuden päätöksen siitä, etteivät liittovaltioiden uhkapelin kieltävät lait ole voimassa reservaateissa, alkoivat he perustaa pelikasinoita ja kerätä valkoisilta rahat pois.

Menestyksellisin on ollut pieni, jo kerran lähes hävinnyt pequot-heimo. Heidän tarmokas johtajansa onnistui ensin kokoamaan yhteen kaupunkeihin hajautuneet jälkeläiset, ja kasvattamaan heimon väkiluvun kymmenkunnasta jäsenestä parisataiseksi. Sitten hän hyvin valittujen lakimiesten avulla hankki heimolle virallisen aseman ja oikeuden maa-alaan keskellä suurkaupunkia. Hän neuvotteli Connecticutin kuvernöörin kanssa sopimuksen kasinovoittojen jakamisesta ja palkkasi ammattitaitoiset konsultit käynnistämään pelikasinon. Koska se sijaitsee itärannikon tiheäänasutulla ja vauraalla alueella, kasino tuottaa vuosittain satoja miljoonia dollareita. Pikkuinen heimo on upporikas, ja se sijoittaa rahansa koulutukseen ja perinteiden elvyttämiseen. Heimon omat perinteet ovat jo unohtuneet, mutta se kutsuu muiden heimojen tanssijoita ja tietäjiä pow-vow-juhliinsa. Se myös tarjoaa konsulttiapua muille talouttaan parantamaan pyrkiville heimoille.

Miten pelikasinot liittyvät irokeesinaisiin? Ensinnäkin siten, että ainoa laulu, jonka muistan hyvin alussa mainitsemastani esityksestä kuului "I have two dollars. I'm gonna take a bus and go to bingo." Uhkapeli on irokeesien parissa ikivanha perinne, jota harrastettiin talvikaudella kylien kokoontuessa yhteen. Erilaiset versiot noppapeleistä olivat suosittuja kautta Pohjois-Amerikan mantereen, ja joitakin niistä pelattiin vain naisten kesken. Toisekseen myös Oneidat, irokeesikansakunta, pyörittää menestyksellisesti pelikasinoa. Heimojen vaurastuminen on tuonut mukanaan itsevarmuuden kasvun ja omien perinteiden korostamisen. Intiaanijohtajat muistavat aina juhlapuheissaan mainita, että heillä on läheinen ja kunnioittava suhde Maaemoon, meidän kaikkien äitiin. Ja senkin vuoksi naisia tulee kunnioittaa ja kuunnella. Intiaaninaisten tulee kävellä matalin askelin ja mieluiten paljasjaloin, jotta he koskettaisivat Maaemoa, ylläpitäisivät tätä elintärkeää yhteyttä.
Alkuun

Matroonien valta

Irokeesit, haudinashone eli 'pitkä talo', olivat siirtomaa-ajan alussa jakautuneita viiteen kansakuntaan, jotka muodostivat poliittisen liiton. Irokeesikansakunnat olivat nimeltään Senecat, Mohawkit, Oneidat, Onondagat ja Cayugat. Heidän lukumääränsä on arvioitu vaihdelleen 10 - 30 000 välillä. Jokaisella kansakunnalla oli neuvosto, pyhä tulisija, jonka ääressä sen päälliköt neuvottelivat. Liitto oli syntynyt joskus 1500-luvulla Deganiwideh, Honkapuu -nimisen päällikön aloitteesta. Sen perustuslaki, Rauhan Valkoiset Juuret, määritteli, että naiset omistavat maan, ja sekä naisten että miesten suku ja asema noudattaa äidin asemaa. Naiset, jotka syntyvät johtaviin perheisiin, kantavat arvonimeä 'Otinner', aatelinen. Johtajat olivat enimmäkseen miespuolisia päälliköitä, mutta lopullinen valta oli aatelissukujen isoäideillä, matroonilla eli käytännössä siis matriarkoilla. Matroona nimitti sukunsa edustajan päälliköiden neuvostoon neuvoteltuaan suvun muiden naisten kanssa, ja jos päällikön toimet eivät häntä miellyttäneet, hän saattoi perua kannatuksensa kolmen varoituksen jälkeen. Sotapäälliköiden neuvosto otti sen jälkeen viran pois, ja naiset asettivat uuden ehdokkaan päällikön virkaan. Päällikkönä saattoi olla aatelissukuun kuuluva nainenkin, vaikkapa matroona itse. "Miesten tehtävänä oli julkisesti ilmaista ja toteuttaa naisten tekemät päätökset."

Matroona oli 'pitkän talon' eli 'ohwachiran' pää, joka hallitsi sen omaisuutta. Matroonan vaikutusvalta riippui, paitsi hänen asemastaan suvun päänä, myös hänen käytöksestään ja viisaudestaan. Nainen, joka erehtyi ottamaan miehensä nimen, ei voinut tulla matroonaksi. Talot, maa, ja ruokatarpeet olivat naisten omaisuutta, jota he jakoivat parhaaksi katsomallaan tavalla. Jos suunniteltu sotaretki sai matroonien siunauksen, he antoivat varustaa miehille eväät, mutta jos eväitä ei tullut, retki kuivui kasaan. Matroonilla oli siis veto-oikeus sodankäyntiin. Yleisesti ottaen ulkopolitiikka kuului lähinnä miesten huoleksi, kun taas naiset huolehtivat kylien sisäisistä asioista.

Päällikkyys ei intiaanien parissa koskaan merkinnyt ehdotonta auktoriteettia. Arvovaltaa pystyi saamaan kuka tahansa heimon jäsen, joka osoitti viisautta, harkintakykyä ja hyvää puhetaitoa. Päällikkö ei voinut komentaa ketään, vaan hänen piti taitavalla puheella suostutella muut päätöksensä taakse. Päälliköillä saattoi tässä olla apunaan kaunopuhuja, joka hallitsi perinteet ja diplomaattiset käyttäytymissäännöt. Enemmistövaltaa ei ollut, vaan irokeesit elivät demokraattisessa, puoli-anarkistisessa yhteisössä. Päälliköiden neuvostot pyrkivät yksimielisiin päätöksiin, mutta jos joku oli jatkuvasti eri mieltä, ei häntä pakotettu alistumaan enemmistön valtaan. Siitä seurasi, että vaikka osa päälliköistä olisi tehnyt sopimuksen valkoisten kanssa, pari ryhmää saattoi silti jatkaa itsenäisesti vastarintaa. Täten yksilöllisyyden ja tasa-arvoisuuden kunnioittaminen myös hajoittivat irokeesien joukkoa.

Päälliköiden piti olla hyviä metsästäjiä ja sotureita tai parantajia. He keräsivät suosioita ja mainetta järjestämällä juhlia ja jakamalla lahjoja. Koska omaisuus oli naisilla, tarvitsi menestyksellinen päällikkö siis näiden tuen. Kilpailu maineesta oli kuitenkin varsin rauhanomaista, sillä irokeesit uskoivat yhteistyön ja sovun siunauksellisuuteen. Itsekkyydestä ja saituudesta epäilty henkilö menetti piankin muiden arvonannon. Irokeesit pitivät yksityisomaisuutenaan vain henkilökohtaisia tavaroitaan. Omistus perustui käyttöön ja tarpeeseen. Ylimääräinen, ei kenenkään henkilökohtainen omaisuus, oli melko vapaasti otettavissa, kun joku sitä tarvitsi.

Perhe-elämää

Irokeesit asuivat pitkissä puutaloissa, joissa oli tulisijoja noin kuuden metrin välein. Kaksi naista, eli tulisijan kummallakin puolella asuva perhe, käyttivät sitä yhdessä. Lapset ja aikuisetkin kulkivat sisällä alasti, ja taloissa juoksenteli myös koiria. Koiria pidettiin lemmikkeinä, jotka saivat nukkua isäntänsä vuoteessa ja syödä tämän lautaselta. Talon asukkaat olivat samaa sukuhaaraa, yhteisen esiäidin jälkeläisiä, ja joskus naimisissa olevat pojatkin asuivat äitinsä ja sisartensa kanssa. Talot oli rakennettu yhdensuuntaisesti kahteen rivistöön linnoitetuksi kaupungiksi, jonka asukasluku saattoi olla jopa kaksituhatta henkeä. Pellot olivat kaupungin ympäristössä. Kaskiviljelyn vuoksi jouduttiin uutta viljelysmaata raivaamaan parinkymmenen vuoden välein, ja silloin koko kaupunki rakennettiin uudelleen toiseen paikkaan. Kaupungeissa asuttiin juuri viljelysaikana, talven tultua saattoivat perheet hajautua metsästämään pienissä ryhmissä. Metsästyksellä saatiin lihaa ja peurannahkoja, joista tehtiin vaatteet ja kengät.

Aviopuoliso valittiin aina toisesta suvusta. Yleensä äiti valitsi tyttärensä ensimmäisen aviomiehen: puolisoksi valittiin vanhempi mies, joka toi liittoon kokemusta. Nuorille sotureille puolestaan etsittiin vanhempi vaimo, joka oli ollut aikaisemminkin naimisissa. Avioliitot olivat usein varsin hölliä ja purkautuivat helposti, joten nuoret saattoivat valita toisen puolisonsa omasta ikäryhmästään. Häämenot olivat yksinkertaiset: morsian antoi miehelleen leipää ja sulhanen vastalahjaksi lihaa osoittaakseen, että oli hyvä metsästäjä. Aviomiehen odotettiin pitävän hyvää huolta vaimostaan. Irokeesinaiset saattoivat raskauden alkuvaiheessa kaivata erikoisherkkuja kuten oravanlihaa tai ankkaa eikä hyvä aviomies säästellyt vaivojaan niitä hakiessaan. Kun talvella 1762 irokeesikylissä kärsittiin nälkää, eräs nuori lasta odottava nainen alkoi kaivata maissia. Hänen puolisonsa ratsasti 160 kilometriä kauppa-asemalle ostamaan sitä, ja käveli takaisin vaimonsa luo satulaa kantaen vaihdettuaan hevosensa maissiin. Tavallisissa oloissa vaimo puolestaan huolehti miehensä ruokailusta: kun mies tuli kotiin, hän ei koskaan pyytänyt ruokaa, vaan vaimo toi hänelle välittömästi syötävää.
Alkuun

Arki

Ravinto hankittiin pelloilta ja metsistä. Naiset viljelivät maissia, kurpitsoja, papuja ja vihanneksia. Miehet auttoivat kaskeamisessa, mutta naiset huolehtivat lopuista peltotöistä. He saattoivat valita itselleen viljelykauden alussa jonkun vanhemmista naisista työjohtajaksi, joka jakoi työt ja katsoi, että kaikki tekivät osuutensa. Lepotauoilla hän johti lauluja, pelejä ja tarinankerrontaa. Sadonkorjuussa naiset jakautuivat kolmeen työryhmään: yksi keräsi maissintähkät, toinen kantoi ne varastoihin ja kolmas ryhmä valmisti muille ruoan. Nuoret miehet metsästivät ja vanhemmat kalastivat. Miehet toivat saaliinsa kotiin, osan vaimolle ja lapsille, ja osan äidille ja sisarille. Naiset myös valmistivat saviastiat, vaatteet, ja korit, sekä keräsivät polttopuuta, marjoja ja pähkinöitä. Karjaahan intiaaneilla ei ollut. Sukupuolten välinen työnajako oli siis selvä, mutta tarvittaessa siinä joustettiin: miehet valmistivat ruokansa metsästys- ja sotaretkillä, ja naiset taas saattoivat sotia tai metsästää, jos tunsivat suurta vetoa näihin toimiin. Joskus nuori nainen tai mies halusi kokonaan omaksua toisen sukupuolen roolin, ja yhteisö salli sen. Tai perheessä, jossa oli vain tyttäriä, kasvatettiin yksi pojaksi, ja hän meni myöhemmin naimisiin tavallisen naisen kanssa. Homoja ja transvestiitteja ei pelätty, vaan heillä oli erityisasema intiaanien yhteisössä.

Vapaa-aikana sekä miehet että naiset harrastivat pelejä, kuten uhkapelejä ja lacrossea, joka on eräs mailoilla pelattava pallopeli. Kaikki olivat loistavia uimareita, ja fyysistä voimaa ja suorituskykyä pidettiin arvossa molemmissa sukupuolissa. Saunat, joita englantilaisperäiset siirtolaiset kauhistelivat, tehtiin kodan mallisiksi peittämällä puukehikko nahoilla. Saunasta juostiin kylmää järveen tai lumeen vilvoittelemaan. Saunassa myös parannettiin sairaudet, valmistauduttiin rituaaleihin ja kestittiin vieraat. Miehet saattoivat saunoessaan ryhtyä laulamaan loitsuja ja heittämään kilpaa löylyä.

Sodankäynti

Elämä kylien sisällä oli hyvin rauhallista ja riitoja vältettiin kaikin keinoin. Vihamielisyys purettiin sotaretkien yhteydessä. Naiset saattoivat vaatia kostosotaa, jos he olivat menettäneet lähiomaisen. Toisaalta kun naisten mielestä sotiminen meni liiallisuuksiin, he pitivät pitkiä valitusvirsiä siitä, miten murhe painaa äitejä ja leskivaimoja, ja taivuttelivat miehiä lopettamaan kostoretket. Sodan tarkoituksena oli ottaa sotavankeja, jotka saatettiin adoptoida menetetyn sukulaisen tilalle, tai jotka uhrattiin julmasti kiduttamalla ja polttamalla. Sotavanki adoptoitiin aina ensin muodollisesti sotaa sponsoroineeseen perheeseen, ja perheen matroona päätti, otettiinko vanki perheenjäseneksi vai tapettaisiinko hänet. Ensin häntä joka tapauksessa kohdeltiin hyvin, ja hänelle tarjottiin herkkuja. Hänen tuli käyttäytyä urhoollisesti ja hyvin kuolemaansa asti. Pahimman kidutuksen aikana urhoollinen sotilas lauloi kuolemanlaulunsa ja kirosi vihollisensa. Jos hän oli osoittanut suurta itsehillintää, hänen sydämensä ja lihaansa syötiin, jotta rohkea henki tarttuisi kyläläisiin. Kidutukseen osallistuivat kaikki kylän ihmiset, myös naiset. Ihmisen sijasta uhrattavana saattoi olla karhukin.

Naiset yllyttivät nuoret miehet sotapolulle järjestämällä juhlan, jossa tarjottiin koiran lihaa. Juhlaan osallistuvien nuorukaisten odotettiin muodostavan joukkue, joka tekee hyökkäyksen toiseen kylään. Jos miehet jänistivät, ei heillä ollut tietoa morsiamista. Sotaretkelle valmistautumisen aikana seksistä tuli kylläkin pidättäytyä, eikä intiaanien taistelutapoihin kuulunut raiskaus, sillä naisten kunnioittaminen teki ajatuksenkin siitä mahdottomaksi. Hyökkäys tehtiin yleensä salaa ja mahdollisimman nopeasti omien tappioiden minimoimiseksi. Aina sotaretkiä ei kylläkään tehty kovin tosissaan, vaan ne saattoivat olla enemmänkin kuin urheiluottelu.

Samoin kuin miehiltä odotettiin rohkeutta ja itsehillintää sodankäynnin yhteydessä, odotettiin naisten olevan urheita synnyttäessään. Nainen ei saanut valittaa tai huutaa synnytyskipujensa vuoksi. Synnytystä varten pystytettiin erillinen kota, jota lämmitettiin kuumilla hiilillä. Äidin apuna oli kätilö, joka oli kokenut vanhempi nainen. Pieniä lapsia kannettiin selässä, tiiviisti kantolautaan kapaloituina. Se saatettiin myös asettaa pystyyn seinää tai puuta vasten siten, että lapsi pystyi katselemaan ympärilleen. Lapsi käärittiin turkiksiin niin taitavasti, että pissa valui kääröstä pois ja lapsi pysyi kuivana. Lastenkasvatuksessa ei käytetty väkivaltaa, lapsen lyömistä pidettiin barbariana, johon vain valkoihoiset pystyvät. Jos irokeesilapsi parkui ja riiteli, äiti saattoi ripsaista hiukan vettä sen kasvoille "pestäkseen sen harmit pois". Lasten toisaalta odotettiin oppivan itsehillinnän ja sopuisan käytöksen jo nuorina.
Alkuun

Maailman luominen

Irokeesien luomiskertomuksessa on pääosassa 'Taivaan nainen", mahtava šamaani, joka on tullut raskaaksi Valon puusta. Hänen on pakko jättää aviomiehensä ja kotinsa ylisessä maailmassa, ja hän hyppää aukosta kohti alhaalla siintelevää suurta sinistä vettä. Taivaan nainen putoaa niin kauan, että hän ehtii unohtaa kaiken, nimensä ja menneisyytensä ja vaipuu unenkaltaiseen tilaan. Veden eläimet, Majava, Kilpikonna ja Vesilintu, katselevat hänen putoamistaan huolissaan, ja yrittävät keksiä keinon hänen pelastamisekseen. Vesilintu lentää kohti Taivaan naista ja kannattelee häntä hidastaen putoamista. Lopulta Majava onnistuu sukeltamaan syvältä hiukan multaa, ja tämän mullan se asettaa Kilpikonnan selälle. Taivaan nainen laskeutuu kilpikonnan selän päälle, ja herää putoamisunestaan. Hän alkaa laulaa ja tanssia, hän laulaa neljä päivää ja yötä, neljä kilpikonnan kierrosta alkumeressä. Hänen laulunsa luo maailmaan järjestyksen ja ajan. Taivaan nainen synnyttää Valon puun ja asettaa sen keskelle saartaan. Taivaan nainen synnyttää myös tyttären, jolle hän opettaa noitataitonsa. Myös tytär tulee raskaaksi Valon puusta ja synnyttää kaksospojat. Pojista ensimmäinen, Nuppu, syntyy normaalisti, mutta toinen poika, Taimi, tunkee ulos äitinsä rinnasta, ja tappaa hänet. Isoäiti ripustaa tyttärensä ruumiin Valon puuhun, ja se loistaa Kuuna valaisten yötä. Hänen päänsä, joka ripustetaan puun latvaan, valaisee maailman Aurinkona. Isoäiti ja Nuppu aloittavat uuden aikakauden, maailma on nyt valmis ihmisten tulla. Vanha Isoäiti alkaa laulaa ja tanssia luomistanssia. Metsään paennut Taimi huolehtii siitä, että ihmisillä on luonto, mistä he saavat ravintonsa.
Alkuun

Juhlat ja rituaalit

Maatalousvuosi ja vuodenaikojen kierto määräävät kalenterijuhlat: kevättalvella juhlitaan, kun mahla nousee vaahteroihin ja vaahterasiirapin valmistus pääsee alkuun. Ensimmäiset mansikat, vihreät pavut ja maissintähkät antavat myös aiheen kiitosjuhlaan. Jotta vilja saisi riittävästi sadetta, järjestetään ukkosseremonia: Seitsemän vanhaa miestä pukeutuu ukkosen hengiksi ja pelaa Lacrossea seitsemää heimon toisesta puoliskosta valittua nuorukaista vastaan. Sadon kypsyttyä juhlitaan syyskesällä sadonkorjuuta. Vuodenvaihteessa, joulun aikaan, on eniten aikaa juhlimiseen, ja silloin suoritetaan kaiken uudistumista ja uudelleensyntymistä kunnioittavat rituaalit. Auringon, Kuun, Ukkosen ja muiden luonnonilmiöiden ohella myös Kotiliesi on pyhä, ja tulta vaalitaan läpi kylmän talven.

Päälliköiden päätöksiin ja neuvotteluihin sisältyi paljon rituaalista, sillä mitkään toimet eivät menesty ilman henkien ja jumalien suosiollisuutta. Tunnettu rauhanpiippu kiersi neuvottelukumppanilta toiselle. Tupakkaa paitsi poltettiin piipussa, uhrattiin jokaisessa rituaalissa. Vaikka häitä ei kummemmin juhlittu, niin lasten syntymä tai oikeammin nimen antaminen pienokaiselle oli rituaalinen tapahtuma. Kuolema aiheutti suuren murheen lähisukulaisten parissa, ja siksi he saivat uppoutua surunsa ilmaisemiseen ja kaukaisemmat sukulaiset hoitivat hautajaisjärjestelyt.

Oneida-runoilija Roberta Whiteman Hill kirjoittaa surusta ja sen voittamisesta:

"..Oh crazy itch that grabs us beyond loss
and let us forgive, so that we can answer birds and deer,
lightning and rain, shadow and hurricane
Truth waits in the creek, cutting the winter brown hills:
it sings of its needles of ice, sings because of the scars."

"Tuo hullu levottomuus joka tartut meihin menetyksen tuolta puolen
ja annat meidän unohtaa, että voimme taas vastata linnuille ja peuroille,
salamalle ja sateelle, varjolle ja pyörremyrskylle
Totuus odottaa purossa, joka leikkaa talven ruskeat vaarat:
se laulaa jääpuikoistaan, laulaa arvistaan."

Uskonto, rituaalit ja yhteys henkimaailmaan eivät rajoittuneet vain juhliin ja seremoniatilaisuuksiin, vaan ne olivat osa arkipäivää. Tästä on esimerkkinä unien tärkeä rooli elämän säätelijöinä, sillä unissa ihmiset saivat viestejä hengiltä. Uni piti toteuttaa käytännössä. Jos ihminen sairastui ja näki unen, joka vaati muita järjestämään juhlan tai tuomaan hänelle arvokkaita lahjoja, unta toteltiin sairaan parantamiseksi. Jos nuori soturi näki unta, että hän joutui kiinni kidutettavaksi, hänen ihoonsa poltettiin haavoja, jotta uni toteutuisi vain tässä lievemmässä muodossa. Vanhat sairastuneet naiset saattoivat nähdä unen, joka vaati järjestämään seksiorgiat: sen vaatimuksesta nuoret naiset kokoontuivat alastomina juhlapaikalle ja valitsivat kylän miesten joukosta seksikumppanin, ja sairas nainen istui korkealla kunniapaikalla katselemassa.

Lähetyssaarnaajat lähettivät näistä hirvittävistä tavoista värikkäitä kuvauksia esimiehilleen Eurooppaan: intiaanit suhtautuivat heidän mielestään sukupuolikuriin ja lastenkasvatukseen, sekä elämään yleensäkin sietämättömällä huolettomuudella ja vapaamielisyydellä. Intiaanien yhteiskuntajärjestys tuotti ongelmia lähetystyössä senkin vuoksi, ettei tärkeä kolmiyhteys "Isä, Poika ja Pyhä Henki" merkinnyt heille mitään. Irokeesipojalle läheisin mieshenkilö oli eno, äidin veli. Kohteliaassa puheessa kutsuttiin kaikkia vanhempia miehiä enoiksi, ja vanhat puolestaan kutsuivat nuorempia hellästi sisarenlapsiksi.

Senecoilla oli Naamioseura. Joku saattoi nähdä unta hirveästä naamiosta, joka sitten kaiverrettiin puusta ja maalattiin mustalla ja punaisella. Naamio herätettiin henkiin käyttämällä se tulisijassa, ja sitä hoidettiin ja ruokittiin kuin lasta. Naamiota käytettiin parannusriiteissä ja noituutta vastaan siten, että joku aikuinen laittoi sen päähänsä ja kulki kyläraitilla riehuen ja meluten.
Alkuun

Tietäjät

Lahjakas irokeesinainen saattoi ryhtyä parantajaksi, šamaaniksi. Šamaaniksi opiskelu edellytti naiselta poikkeuksellista herkkyyttä ja paljon kieltäymyksiä. Hän vietti päiviä, jopa viikkoja yksinäisyydessä, erossa muista ihmisistä. Monet ruoat olivat häneltä kiellettyjä, ja ennen tärkeitä rituaaleja hän saattoi paastota monta päivää. Šamaani eli läheisessä yhteydessä henkimaailmaan, ja hänellä oli yliluonnollista henkistä voimaa, mistä käytettiin nimeä 'orenda'. Sen kontrolloiminen vaati itsekuria ja saattoi käydä jopa vaaralliseksi. Šamaanit joskus sairastuivat selittämättömällä tavalla, ja parannusrituaalit olivat heille fyysisesti hyvin rankkoja.

Jos šamaani oli hyvin voimakas, hänen taikavoimiaan voitiin jopa pelätä vaikka šamaanit käyttivätkin niitä vain parantamiseen. 1820-luvulla elänyt mohawk-šamaani nimeltään Taivaanseuloja oli 180 cm pitkä nainen, jolla oli reisiin asti ulottuva tukka ja salamoivat mustat silmät. Hän asui yksin tiipiissä erillään perheen talosta, ja säilytti siellä ainutlaatuista kanoottiaan. Kyläläiset pelkäsivät häntä niin paljon, että päättivät lopulta polttaa hänet tiipiihinsä. Poltetun tiipiin tuhkista löydettiin ruumis, jonka Taivaanseulojan aviomies hautasi perinteiseen tapaan. Vain naisen lähimmät ystävät tiesivät, että hän oli päässyt pakenemaan maanalaisen käytävän kautta ja pelastunut. Ehkäpä Taivaanseulojaa epäiltiin suorastaan noidaksi, joilla on kyky muuttaa itsensä eläinhahmoiseksi, ja jotka vahingoittavat muita ihmisiä.
Alkuun

Eurooppalaisten valloitus

Eurooppalaiset alkoivat 1600-luvulla levittäytyä irokeesien maille, englantilaiset etelästä ja ranskalaiset nykyisen Kanadan alueella. Siirtolaisten kahakointi ja kaupankäynti johtivat myös intiaanien keskeisiin sotiin. Irokeesien aluksi loistava sotamenestys ja pelottomuus loivat heille hurjan maineen, mutta jatkuvat sodat myös verottivat heidän väkilukuaan, joka oli muutenkin romahtanut uusien kulkutautien vuoksi. Väestön vähenemistä pyrittiin korvaamaan adoptoimalla sotavankeja tai kodeistaan pakenemaan joutuneita muiden heimojen jäseniä.

Adoptoituja jäseniä kohdeltiin erittäin hyvin, aivan kuin he todellakin olisivat perheen verisukulaisia. Sen seurauksena adoptoidut sopeutuivat täysin uuteen elämäänsä, eivätkä intiaanien pariin joutuneet valkoiset enää suostuneet palaamaan entiseen elämäänsä. Benjamin Franklin valitti kirjeessään vuodelta 1753: "Jos jompaa kumpaa sukupuolta oleva valkoihoinen on joutunut intiaanien vangiksi nuorena, ja elänyt jonkin aikaa heidän keskuudessaan, niin vaikka heidän ystävänsä ovat maksaneet heistä lunnaat, ja kohdelleet heitä mitä suurimmalla hellyydellä, jotta he jäisivät valkoisten pariin... niin silti he nopeasti alkavat inhota meidän elämäntapaamme, ja kaikkea sitä työtä ja vaivaa mitä se vaatii, ja ensimmäisen tilaisuuden tullen he pakenevat takaisin metsiin, mistä heitä ei enää saa millään keinoin takaisin.. Mutta kun intiaanilapsi on kasvatettu meidän luonamme, ja hänelle on opetettu meidän kielemme ja tapamme, niin kun hän menee tapaamaan entisiä sukulaisiaan ja kuljeskelee heidän mukanaan, ei häntä enää saa suostutelluksi palaamaan valkoisten keskuuteen."

Mary Jemison, joka oli otettu 12-vuotiaana vuonna 1755 Seneca-heimoon, kertoi muistelmissaan, etteivät ketkään ihmiset elä onnellisempaa elämää kuin intiaanit rauhan aikaan. "Kesäkaudella me istutimme, hoidimme ja korjasimme maissin, ja meillä oli kaikki lapset mukanamme. Mutta kukaan ei meitä komentanut tai määräillyt, niin että saatoimme työskennellä omassa tahdissamme." Hänet oli adoptoitu perheeseen, jonka kaksi tytärtä opettivat hänelle heimon tavat ja kielen osoittaen suurta kärsivällisyyttä. "Minua kohdeltiin aina kuin oikeaa sisarta, ikäänkuin olisin heidän äitinsä synnyttämä." Hän rakastui Delaware-heimon mieheen, jonka kanssa meni naimisiin. "Hänen hyvä luonteensa, anteliaisuutensa, hellyytensä minua kohtaan ja ystävyytensä saivat minut kiintymään itseensä."

Irokeesiyhteiskunnan tuho

Siirtolaisasutuksen levitessä 1600- ja 1700-luvuilla irokeesiyhteiskunta joutui sopeutumaan jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin. Aluksi irokeesien talous joutui riippuvaiseksi kauppasuhteista, kun he toimivat välittäjinä sisämaan heimojen ja rannikon siirtolaisten välillä. Heidän perinteinen uskontonsa joutui vaaraan, kun šamaanien tuntemat parannusmenetelmät eivät tehonneet eurooppalaisten tuomiin kulkutauteihin, joihin intiaaneilla ei ollut vastustuskykyä. Lähetyssaarnaajat käyttivät tätä kaikin voimin hyväksi propagoidessaan perinteistä uskontoa vastaan, ja yrittäessään saada intiaanit luopumaan vapaista tavoistaan. Sitten englantilaisten ja ranskalaisten keskinäiset kahakat hajottivat liittokuntaa, joskin irokeesit liittoutuivat yleensä englantilaisten kanssa vanhoja kilpailijoitaan huroneita ja ranskalaisia vastaan. Siirtolaiset solmivat intiaanien kanssa lukuisia sopimuksia ja liittoja, mutta tilanteen muuttuessa he surutta pettivät sanansa.

Valkoiset olivat sopineet irokeesijohtajien kanssa, etteivät myy näille alkoholia, mutta silti sitä sai vapaasti kauppa-asemilla. Perinteisessä intiaanikulttuurissa huumeita oli käytetty varoen vain suurten rituaalien yhteydessä, ja tällöin huumeen vaikutuksen alaisille ihmisille oli sallittu hillitön ja väkivaltainen käytös, mikä normaalioloissa oli syvästi paheksuttua. Alkoholin vapaa saatavuus ja intiaaneille nopeasti kehittynyt riippuvuus lisäsivät epäsosiaalista käytöstä hälyttävästi, eivätkä päälliköiden laatimat kieltolait tehonneet.

Naisvalta irokeesien parissa päättyi 1800-luvun alussa, kun valkoiset olivat sotilaallisesti lyöneet irokeesien liittokunnan, polttaneet ja suolanneet heidän peltonsa ja ottaneet heidän maansa. Perinteinen kulttuuri ja johtajien arvovalta oli romahtanut. Epätoivoisessa tilanteessa profeetta ja Seneca-heimon johtaja Komea Järvi onnistui keräämään vaikutusvaltaa ja sai läpi uuden lain, jonka mukaan naisten on muutettava aviomiestensä luo ja valta siirrettiin vanhoilta naisilta miehille. Irokeesien asemaa Yhdysvaltojen yhteiskunnassa siirtyminen patriarkaaliseen ydinperheeseen ei kylläkään parantanut.

Alkuun

Lisää tietoa irokeeseista, heidän historiastaan ja intiaaninaisen asemasta löytyy lähteenä käytetyistä englanninkielisistä julkaisuista:

Abler, Thomas S. 1992. Scalping, torture, cannibalism and rape: an ethnohistorical analysis of conflicting cultural values in war. Anthropologica XXXIV: 3-20

Allen, Paula Gunn. 1991 Grandmothers of the light. A medicine woman's sourcebook. Boston: Beacon Press.

Allen, Paula Gunn. 1986. The sacred hoop: Recovering the feminine in American Indian traditions. Boston: Beacon Press

Anderson, Karen. 1991.Chain her by one foot: The subjugation of women in seventeenth-century New France. London: Routledge, vi+247 p

Astrov, Margot, toim. 1946. The winged serpent: American Indian prose and poetry. Boston: Beacon Press. (1992).

Brown, Judith K. 1975. Iroquois women: An ethnohistoric note. teoksessa Reiter 1975:235-251

Bruchah, Joseph. 1993 The native American sweat lodge: history and legends. Freedom, CA: The Crossing Press.

Bruhns, Karen Olsen, and Karen E. Stothert.1999. Women in Ancient America. University of Oklahoma, Norman

Coltelli, Laura. 1990. Winged Words: American Indian writers speak. University of Nebraska Press.

Deloria, Vine Jr. 1992. Indians, archaelogists, and the future. Am. Antiquity 57(4): 595-598

Ehrenberg, Margaret. 1989. Women in prehistory. London: British Museum Publications.

Gero, J.M. ja M.W.Conkey, toim.. 1991. Engendering Archaeology: Women and prehistory. Oxford: Basil Blackwell.

Kolodny, Annette. 1993. Among the Indians: the uses of captivity. NY Times Book Review, Jan 31, 1993. p 1,26-29

Landsman, Gail & Sara Ciborski. 1992. Representation and politics: Contesting histories of the Iroquois. Cultural Anthropology 7 (4): 425-447

Niethammer, Carolyn. 1977 Daughters of the Earth. The Lives and legends of American Indian Women. New York: Collier Books.

Reiter, Rayna R., toim. 1975. Toward an anthropology of women. New York: Monthly Review press.

Sanday, Peggy Reeves & Ruth Gallagher Goodenough, toim. 1990. Beyond the second sex: new direction in the anthropology of gender. Philadelphia: Un. of Pennsylvania Press.

Schnarch, Brian. 1992 Neither man nor woman: berdache - a case for non-dichotomous gender construction. Anthropologica XXXIV: 105-121

Alkuun

Suomeksi on vuonna 2013 ilmestynyt Intiaanikulttuurien käsikirja; kulttuurin, historian ja politiikan sanastoa. Kirjoittajat Rani-Henrik Andersson; Rani Andersson; Riku Hämäläinen; ja Saara Kekki. Kustantaja Gaudeamus.

Rani-Henrik Andersson & Markku Henriksson. Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Gaudeamus 2010

Takaisin Naistutkimus - sivulle


E-mail to: penelopeFem at gmail.com

Copyright Jaana Holvikivi
Päivitetty: 12.7.2013